Direktiivin 23 artiklan 2 kohdan f alakohdassa mainitaan esimerkkinä sallitusta poikkeuksesta se, että poikkeus on välttämätön velallisen ja yhden tai useamman velkojan oikeuksien välisen tasapainon takaamiseksi.
Yrityssaneerauslain 7 §:n 2 momentin mukaan, ellei erityisiä vastasyitä ole, saneerausmenettelyä ei voida aloittaa, jos:
32 artikla. Direktiivin (EU) 2017/1132 muuttaminen.
tarpeen välttää tahallista tai törkeän huolimatonta menettelyä, joka vaarantaa yrityksen elinkelpoisuuden.
Direktiivin 20 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että yrittäjillä, jotka on vapautettu veloista, on pääsy asiaankuuluviin ja ajantasaisiin tietoihin olemassa olevista kansallisista puitteista, joilla tuetaan yrittäjien liiketoimintaa, ja että yrittäjät voivat hyötyä tällaisista puitteista. Työryhmän mietinnössä (s. 22) on lueteltu, mistä eri lähteistä kyseisiä tietoja on saatavilla.
Direktiivi sallii ainoastaan seuraavat rajoittimet II osaston mukaiseen saneerauspuitteistoon pääsylle:
Harkitusti velkajärjestelyä silmällä pitäen tapahtunut velkaantuminen rinnastuu direktiivin 23 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun epärehellisessä tai vilpillisessä mielessä tapahtuneeseen velkaantumiseen. Se voi tarkoittaa myös direktiivin 23 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaista veloista vapauttamista koskeva hakemusta, johon liittyy väärinkäyttöä. Harkitusti velkajärjestelyä silmällä pitäen tapahtuneeseen velkaantumiseen perustuvaa esteperustetta voidaan pitää direktiivin 23 artiklan sallimana.
Yrityssaneerauslain 2 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan saneerausmenettelyn kohteena ei voi olla selvitystilassa oleva yhtiö, osuuskunta tai säätiö.
Luottolaitoksia koskeva soveltamisalapoikkeus vastaa direktiivin 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan säännöstä. Vakuutuslaitokset jäävät soveltamisalan ulkopuolelle 1 artiklan 2 kohdan a alakohdan nojalla. Kun direktiivin soveltamisalan ulkopuolella ovat 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan perusteella myös sijoituspalveluyritykset, ei myöskään yrityssaneerauslain 2 §:n 2 momentin 4 kohta ole direktiivin kannalta ongelmallinen.
Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos velallinen tulee myöhemmin maksukyvyttömäksi, liiketoimia, jotka ovat kohtuullisia ja välittömästi tarpeen uudelleenjärjestelyohjelman neuvottelemisen kannalta, ei julisteta pätemättömiksi, mitätöitävissä oleviksi tai täytäntöönpanokelvottomiksi sillä perusteella, että nämä liiketoimet ovat velkojille vahingollisia, paitsi jos muut kansallisessa lainsäädännössä säädetyt lisäperusteet ovat käsillä, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 17 artiklan soveltamista. Artiklan 4 kohdassa luetellaan liiketoimet, joiden on vähintään kuuluttava 1 kohdan soveltamisalaan.
luonnollisia henkilöitä, jotka eivät ole yrittäjiä.
Direktiivin 30–36 artikla eivät edellytä kansallisia täytäntöönpanotoimenpiteitä ja sisältävät direktiiveille tavanomaiset loppusäännökset. Niitä on käsitelty olennaisilta osiltaan muualla esityksessä, kuten 32 artiklaa 12 artiklan yhteydessä ja 33 artiklaa jaksossa Toimeenpano ja seuranta.
Velkajärjestelylain 26 §:n 1 momentin mukaan vakuusvelkaan voidaan soveltaa vain 25 §:n 1 momentin 1–3 kohdassa ja 2 momentissa mainittuja järjestelyjä. Vakuusvelan erääntynyttä viivästyskorkoa voidaan myös alentaa tai poistaa se kokonaan. Kun 25 §:n 1 momentin 2 kohtaa sovelletaan vakuusvelkaan, lykkäytyville luottokustannuksille tulee määrätä maksettavaksi niiden nykyarvon turvaava korko. Alennettaessa luottokustannuksia 25 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla on lisäksi otettava huomioon jäljelle jäävän luottoajan pituus niin, että luottokustannusten alennus on suhteellisesti sitä pienempi, mitä pitempi mainittu aika on.
Yrityssaneerauslaissa ei säädetä kieltojen enimmäisajoista eikä mahdollisuudesta pidentää kieltojen voimassaoloa. Artiklan 6, 7 ja 8 kohdat edellyttävät kokonaan uutta lainsäädäntöä. Artiklan 8 kohdan toinen alakohta ei edellytä lainsäädännön muuttamista, sillä yrityssaneeraus kuuluu EU:n maksukyvyttömyysasetuksen soveltamisalaan.
Artiklan 5 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan direktiivissä säädetyt ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelyjen puitteet voivat muodostua yhdestä tai useammasta menettelystä, toimenpiteestä tai säännöksestä, joista jotkin voidaan toteuttaa tuomioistuimen ulkopuolella, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta muihin kansallisen lainsäädännön mukaisiin uudelleenjärjestelyjen puitteisiin.
velallisen arvioidut rahoitusvirrat, jos tästä säädetään kansallisessa lainsäädännössä; ja (tämä luetelmakohta ei luo jäsenvaltioille velvoitteita, mutta tiettyjä vastineita yrityssaneerauslaista on löydettävissä, erityisesti 41 §:n 7 kohta ja 42 §:n 1 momentin 6 kohta)
Yrityssaneerauslaki täyttää siten direktiivin säännöksistä ilmenevän vähimmäisvaatimuksen siitä, että muita kuin julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä on voitava saneerata. Yrityssaneerauslain rajausta, jonka mukaan yhdistyksen tai säätiön on harjoitettava taloudellista toimintaa, voidaan pitää direktiivin sallimana, sillä direktiivi ilmentää ajatusta nimenomaan taloudellisen toiminnan saneeraamisesta (esimerkiksi 2 artiklan 1 kohdan 1 alakohta, 4 artiklan 1 kohta ja 5 artiklan 1 kohta, joissa käytetään termiä liiketoiminta).
Johdanto-osan kappaleessa 35 todetaan, että jotta voitaisiin saada aikaan tasapaino velallisen ja velkojien oikeuksien välille, yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen olisi kestettävä enintään neljä kuukautta. Monimutkaiset uudelleenjärjestelyt saattavat kuitenkin vaatia enemmän aikaa. Jäsenvaltioiden olisi voitava säätää, että lainkäyttö- tai hallintoviranomainen voi tällaisissa tapauksissa pidentää keskeyttämisen alkuperäistä kestoa. Jos lainkäyttö- tai hallintoviranomainen ei tee päätöstä keskeyttämisen jatkamisesta ennen sen päättymistä, keskeyttämisen vaikutuksen olisi lakattava keskeyttämisen voimassaolon päättyessä. Oikeusvarmuuden vuoksi keskeyttämisen kokonaiskesto olisi rajoitettava kahteentoista kuukauteen. Jäsenvaltioiden olisi voitava säätää määrittelemättömän ajan voimassa olevasta keskeyttämisestä, jos velallisesta tulee maksukyvytön kansallisen lainsäädännön nojalla. Jäsenvaltioiden olisi voitava päättää, sovelletaanko tämän direktiivin mukaisia määräaikoja lyhyeen väliaikaiseen yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämiseen, joka kestää siihen saakka, kunnes lainkäyttö- tai hallintoviranomainen tekee päätöksen ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelyjen puitteisiin pääsystä.
Edellä 11 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan ii alakohdan yhteydessä todetuin tavoin säännös ei riittävästi vastaa direktiivin vaatimuksia siitä, millainen ryhmä kelpaa pakkovahvistamisessa ainoaksi kannattajaryhmäksi. Direktiivissä nimittäin asetetaan raja sen mukaan, tulisiko tällaiselle velkojaryhmälle suorituksia, jos velallisyrityksen going concern -arvo hypoteettisesti jaettaisiin velkojille normaalin maksunsaantijärjestyksen mukaisesti. Nyt arvioitavana oleva 14 artikla puolestaan edellyttää mahdollisuutta riitauttaa tältä osin tehty arvio, jos riitauttajan käsityksen mukaan going concern -arvonmäärityksen olisi tullut johtaa toisenlaiseen lopputulokseen. Kun 11 artiklan 1 kohdan b alakohdan ii alakohta edellyttää lainsäädännön muuttamista siten, että pakkovahvistuksen kannattajaryhmäksi kelpaaminen määrittyy going concern -arvon perusteella, tällainen uusi säännös samalla perustaa 14 artiklan edellyttämän väitemahdollisuuden sekä merkitsee sitä, että viime kädessä tuomioistuin päättää arvonmäärityksestä.
1 artiklan mukaiset henkilöllistä soveltamisalaa koskevat rajoitukset, joita on käsitelty edellä
Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että 1 kohtaa sovelletaan ainoastaan, jos lainkäyttö- tai hallintoviranomainen on vahvistanut ohjelman tai jos kyseisiin liiketoimiin on sovellettu ennakkovalvontaa.